Teollisen internetin ympärillä käyty keskustelu ja hypetys taisi olla korkeimmillaan vuoden 2015 paikkeilla. Accenture julkaisi silloin raportin “Winning with the Industrial Internet of Things”. Siinä tarkasteltiin IoT:tä kansakuntien kilpailukyvyn kannalta. Suomi sijoittui 20 teollisuusmaan vertailussa kolmen kärkeen USA:n ja Sveitsin jälkeen. Olemmeko me sitten lunastaneet tuon mahdollisuuden?
Paljon on tapahtunut kuluneen muutaman vuoden aikana. Silti edelleen tuntuu että muutos on ollut hitaampaa kuin silloin ajateltiin. Digitalisaatiota sinällään ei juurikaan kyseenalaisteta, sen tuomat mahdollisuudet ymmärretään. Onko sitten kyse sen kuuluisan hype-käyrän notkahduksesta, jonka jälkeen oikea kasvu alkaa vaiko ’crossing the chasm’ kuilun ylittämisestä. Osittain kuitenkin ollaan vielä ’pilotointikuopassa’, ratkaisuita kokeillaan ahkerasti ja etsitään oikeasti skaalautuvia systeemejä.
Teollisuuden digitalisaation haasteena on monesti prosessien moninaisuus; koneita, laitteita ja tekemistä on hyvin monenlaista. Laitekantaa on monelta toimittajalta ja se on monen ikäistä. Jotakin kertoo sekin, kun automaatiotoimittajan katalogissa mainitaan, että systeemiin voidaan liittää kolmesataa erilaista laitetta tai anturointia. Hyvä että ratkaisuja löytyy, mutta kuulostaa myös monimutkaiselta.
Absoluuttisen tarkka mittaaminen monesti vaatikin erikoisratkaisut, varsinkin jos mittaustietoa käytetään prosessin ohjaamiseen. Monesti kuitenkin riittäisi jos saataisiin trendejä tai muuta toiminnan tasosta kertovaa, vaikkapa käyttöastetietoa. Tällaisen tiedon keruu voi onnistua paljon kevyemmin tarkkailemalla langattomilla antureilla yleisiä fyysisiä suureita, kuten liikettä tai lämpötilaa. Anturit on helppo kiinnittää ja ne aistivat prosessitietoa väsymättä. Tällainen anturi ei vaadi mitään erityistä rajapintaa, riittää että se liimataan laitteen kylkeen.
Voisiko siis kevyempi tapa rakentaa anturointeja olla ratkaisu tuoda digitalisaatiota kaikenlaisiin prosesseihin, vaikka sitten kuvan vaihde?